Kalenteri kertoo koska tapaan mieheni

Ohjeet ovat sinkoilleet ja muuttuneet vuoden aikana

  • Älä vieraile sairaaloissa tai hoitolaitoksissa.
  • Pidä yhteyttä puhelimitse tai videopuheluilla.
  • Tapaaminen ulkona aidan takana.
  • Tapaaminen ravintolan terassilla kolmen metrin etäisyyksillä.
  • Tunnin tapaaminen sisällä, sovittava etukäteen, maski kasvoilla, ei oleskelua yleisissä tiloissa, ulkoilu suositeltavaa. 

Ohjeet sinkoilivat ylemmältä taholta alhaalle päin valtion ja kuntien organisaatiossa. Hoitolaitoksia kiitettiin innovatiivisistä tavoista järjestää asukkaiden ja heidän omaistensa tapaamisia. Oli fleksiseinää ja tapaamiskonttia.

Kun asukas/läheinen pystyy liikkumaan ja kävelemään omatoimisesti, mutta muut kyvyt ovat olemattomia, ei onnistu puhelimessa puhuminen, ei videopuhelu – kuka toi on hämmästelee puhelimen ohi kulkeva mies, kun hänelle ojennetaan puhelinta. Kun aita on välissä ja maski kasvoilla, pyytää toinen että tule tänne ja ota toi rätti pois. Miehelle on selvää, että ravintolan terassilla kuuluu istua lähekkäin eikä neljän metrin päässä toisesta. Yhteinen kävelyretki onnistuu, siinä voi puhua ja purkaa mieltään, vaikka kuulija ei ihan kaikkea ymmärräkään, mutta tärkeintä on raitis ilma ja liike.

Osastolla elämä etenee omia uriaan. Omainen hätkähtää ja pettyy, kun tulee ilmoitus ettei voi tulla, koska osastolla on vatsatautia tai korona-altistus-epäily. Joka kerta kun tulee useamman päivän, jopa viikon katko vierailuille, alkaa väkisinkin pohtia, tunteeko hän minua. Ei välttämättä heti tunnistakaan. En ole ainoa nainen, joka koputuksen jälkeen astuu huoneeseen maski kasvoilla. Pienen epäröinnin jälkeen kuulen tutun kysymyksen: ”Miten tiesit että minä olen täällä?”

Viranomaisten ohjeiden mukaan me ulkoilemme mahdollisimman paljon. Onneksi lumi sulaa kaduilta ja poluilta vähitellen. Aina en muista että pitäisi askeltaa hyvin hitaasti ja innostuu mieskin lisäämään vauhtia kun askel nousee kepeästi. Enää ei tule teitten risteyksessä erimielisyyttä siitä mihin pitää mennä. Välillä kaipaan itsepäistä kinasteluamme mihin suuntaan pitäisi kääntyä.

Marraskuussa tulivat ohjeet joiden mukaan pääsääntöisesti edelleen eletään. Viranomaisten toive, jolla suositeltiin tapaamista ulkona, tuntui marraskuun pimeinä päivinä lähinnä huvittavalta. Eivätkö ne Espoossa tiedä, että loppuvuodesta on pimeää, sateista, tuulista ja kylmää.

Tuntuu omituiselta, että minun pitää vuorokautta aikaisemmin tietää, milloin haluan mennä tapaamaan miestäni. Tapaamisista on tullut kalenteriasia, vaikka se on ihan jotain muuta. Spontaaneja poikkeamisia ei voi harrastaa. Tehtiinhän sitä aikanaan treffitkin monta päivää aikaisemmin. Mutta niiden ajankohta valittiin yhdessä.  

Harmittaa että tutuiksi tulleille muille asukkaille ei voi jutella mitään. Määräysten mukaan on mentävä suoraan omaisen huoneeseen ja pysyttävä siellä. Emme voi liioin mennä mieheni kanssa hoitokodin ravintolaan kahville ja jäätelölle. Vaikka ei sille pääse kohta missään muuallakaan.  

Kun tapaamiset kiellettiin, kaipasin valokuvia ja pikku videoita osastolta. Oli tärkeää nähdä miten mies voi. Kaikki hoitajat eivät ole innostuneita kuvaamisesta, videoinnista ja viestien lähettämisestä omaisille. Toivon, että some monine mahdollisuuksineen otettaisiin aktiivisesti käyttöön.

Blogikirjoittaja Leena-Maija Tuominen

5.3.2021