Korona ei tunne raja-aitoja

Olin dementoituneen isän tytär vuosia sitten. Nyt olen muistisairaan miehen vaimo. Olen ollut sitä diagnostisoidusti kolme vuotta ja tosi asiassa kuukausia sitä ennen. Olen samalla hoitokodissa eristyksissä olevan vanhuksen karanteerissa oleva vaimo.
Kun vanhin tyttäreni aikanaan aloitti koulunkäyntinsä, ymmärsin, että nyt en enää voi vaikuttaa täysipainoisesti kaikkeen siihen mitä tyttäreni elämässä tapahtuu. Hän oli sitä ennen ollut perhepäivähoidossa ja leikkikouluissa. Yhden ja saman hoitajan kanssa pystyi puhumaan ja sopimaan monista asioista. Koulu eläisi omalla tavallaan ja lapseni sen mukana.
Sama tunne hiipi mieleeni, kun lähdin kotiin hoivakodista, jonne mieheni rankan sairaalakierteen jälkeen oli sijoitettu. Psyykkinen toimintakyky ei enää antanut vaihtoehtoja. Sairaudentunnoton, levoton mies ei olisi selviytynyt kotona.
Kerroin hoitavalla lääkärille kuulleeni naisesta, joka nukkui eteisessä patja poikittain oven edessä, ettei mies pääsisi lähtemään karkumatkalle yöllä. Lääkäri katsoi minua ystävällisesti ja sanoi, sinun pitäisi nukkua seisaltaan siinä oven edessä.

En ole nähnyt miestäni yli viiteen viikkoon. Ensin vierailut kielsi hoitokoti, sitten kaupunki ja sitten valtiovalta. Olihan minunkin menoni kielletty ja annettu lupa enintään ulkoiluun. Elämän pysähtyminen, kaiken kutistuminen kodin seinien sisäpuolelle tuntui tarpeelliselta ja korona-viruksesta tulvivan tietomassan avulla pystyin todistamaan itselleni, että näin on pakko tehdä.
Luotan tyttärieni kanssa hoitokodin hoitoon. Hoitajat tekevät parhaansa. He ovat iloisia, jaksavat ja jaksavat. Vaikka mieheni ei enää juuri tunne minua – tyttäriä ei ole tuntenut yli kahteen vuoteen – aistin hänen käsittävän että olen osa hänen elämäänsä. Välillä hän sanoo nimeni, mutta muutaman minuutin kuluttua kysyy missähän vaimo on. Olen vakuuttunut että käynneistäni on ollut tukea ja iloa.

Olemme käyneet kävelemässä ja jutelleet. Olen oppinut taitavaksi myötäilijäksi. En saa selvää mitä hän yrittää kertoa, mutta kun antaa tarinan jatkua oikaisematta yhtään mitään, on kaikki hyvin. Helpompi minun on etsiä pöytien ja sohvien alta mieheni kadonneita sisätossuja kuin henkilökunnan. Olen ollut mukana röntgenissä, sydänpolilla, hammaslääkärissä, hammasteknikolla. Olemme näillä retkillä jopa repäisseet ja käyneet kahvilassa. Vaikka iltapäiväkahvilla on hoitokodissa aina tarjolla leivonnaisia, maistui cappucino ja kahvilan mangokakku vaihteeksi aika hyvältä!
Olen myös tutustunut osaston muihin asukkaisiin. Meillä on ollut lukuisia mukavia jutteluhetkiä. Aina kuuluu kysyä kuulumisia ja vaihtaa ajatuksia. Olen ollut mukana vappu- ja juhannustansseissa, puurojuhlissa, konserteissa ja musiikkituokioissa, joita järjestetään hyvin usein.
Tätä nykyä puhumme silloin tällöin videopuheluja – oikeastaan minä puhun ja mies ihmettelee ja saattaa nopeasti lähteä pois: ”Tämä riittää!” Iso ilo on osaston omasta facebook-ryhmästä. Jokainen sinne laitettu valokuva on aarre. Ei niissä tarvitse olla miehen kuvia. On ylellistä saada tietoa mitä siellä tapahtuu. Ja saan minä silloin tällöin ihan omiakin valokuvia whatsappin välityksellä. Jaan niitä läheisilleni ihan yhtä ylpeänä kuin aikoinaan ensimmäisen lapsenlapseni tai nykyisin ensimmäisen lapsenlapsenlapseni kuvia.
Toistaiseksi niin hoidokit kuin hoitajat ovat olleet terveinä. Riskit ovat olemassa ja kiviä ei pidä ryhtyä heittelemään kenenkään päälle – ei etukäteen eikä jälkikäteen.


https://lmmummi.blogspot.com/